Anteeksi voi antaa,mutta unohtaa ei koskaan...

Tätä tässä olen nyt pohtinut. Oikeastaan olen pohtinu sitä melkein koko viimeisen vuoden. Aika ajoin enemmän ja välillä taas vähemmän, toisinaan en yhtään. Syy siihen on se, että eräs todella hyvä ystäväni petti luottamukseni pahemman kerran. Oli kertonut eteenpäin erittäin arkaluontoisen asiani,jota ei kukaan muu edes tiennyt. Paitsi tietysti mieheni.

Kun sain tietää asiasta niin ensin raivosin tälle ystävälleni ja sitten lakkasin pitämästä yhteyttä. Vähitellen vuoden mittaan otimme jotain kontaktia, alkoi ihan sillä että facebookissa tykkäiltiin satunnaisesti toistemme kirjoituksista jne. Syksyllä otin itse ison askeleen tai ainakin siis omasta mielestäni se oli iso askel eteenpäin korjata välejämme ja kutsuin ystäväni luokseni lastenvaatekutsuille. Sen jälkeen on taas menty samalla linjalla eli lyhyitä viestejä facebookissa.

Nyt näin tämän ystäväni kaupassa ja hän tuli sanomaan, että on halunnut soittaa minulle ja pyytää apua yhdessä asiassa. Lupasin sitten auttaa ja sovittiin, että soitellaan. Samana päivänä laitoin vielä viestin, jossa kerroin että tapaamisesta jäi hyvä olo.

Nyt pohdin, että mitenköhän tälläistä asiaa pitäisi käsitellä. Oikeastaan sitä itse tapahtunutta en koe tarpeelliseksi puida enää. Tapahtunut mikä tapahtunut. Sitä en voi muuttaa. Mutta entä se anteeksi antaminen. Haluan antaa anteeksi, koska menetin silloin niin ihanan ja hyvän ystävän, aivan erityisen ihmisen. Toisaalta mietin, että onko se luovuttamista... annanko taas kerran kävellä ylitseni. En tarkoita, että tämä ihminen olisi niin tehnyt, mutta olen viime vuosina tiedostanut että olen aina aivan liian kiltti. Annan anteeksi ja annan ihmisten käyttää minua hyväkseen saamatta itse kuitenkaan mitään takaisin. Mutta sitä ei pitäisi mielestäni sekoittaa tähän kyseiseen ystävyyssuhteeseen, koska se on ollut vastavuoroista aina. Ja sitten toisaalta mietin, että jos annan anteeksi niin voinko unohtaa. Tai annanko itseni unohtaa. Lähinnä pelkään, että se vaikuttaa siihen että ystävyys kärsii valtavasta luottamuspulasta. Vai voinko ajatella, että tässäkin aika näyttää miten käy ja saammeko rakennettua sen luottamuksen sillan uudelleen välillemme. Ja tuosta anteeksi antamisestakin olen sitä mieltä, että luultavasti olen antanut jo aikoja sitten anteeksi, mutta minun on sitä vain vielä vaikea myöntää. Ja juuri siis siitä syystä, että yritän pinnistellä sitä liiallista kilteyttä vastaan.

Voi miten sekavaa pohdintaa heti vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa, mutta näitä nyt pohdin. Ja no ehkä hiukan sitäkin, että mies lupasi viedä minut huomenna ale-shoppailemaan. :)

-Nanne-