Lonkkaluksaatio

Jos nyt yrittäisin saada kirjoitettua tuosta meidän keskimmäisen tytön lonkkaluksaatiosta ja sen hoidosta. Toivottavasti tekstistä ei tule ihan holtittoman pitkä ja saan tarinan pysymään kasassa, koitan karsia turhia yksityiskohtia. Kaikki oli vaan niin monivaiheista, että helposti venyy.

Kaikki alkoi oikeastaan 3kk neuvolasta. Muistan hyvin miten th yhtäkkiä mainitsi, että täällä onkin eripariset reisipoimut. Tyttö oli siis vatsallaan siinä neuvolan hoitopöydällä. Kysyin, että mitä se tarkoittaa ja th sanoi "ei mitään, hassu juttu vaan". Muistan sen hyvin, koska mielessäni osasin yhdistää sen johonkin tälläiseen lonkkajuttuun,mutta koska th ei asiasta muuta sanonut niin unohdin itsekin sen.

Sitten menimme 4kk lääkärineuvolaan. Siellä oli paikalla sijainen eli ei oma ihana neuvolalääkärimme. Lääkäri alkoi puhua siitä reisipoimusta ja tutkia tytön lonkkia. Samalla hetkellä tajusin, että th on maininnut siitä reisipoimusta. Lääkäri tutki ja tutki todella huolellisesti ja pitkään niitä lonkkia,mutta totesi ettei löydä niistä mitään vikaa. Sitten selitti ja piirsi vielä kuvankin minulle siitä mikä on lonkkaluksaatio,vaikka jotain pientä tietoa minulla asiasta jo valmiiksi olikin. Ja vaikka lääkäri ei mitään löytänytkään niin sanoi, että hän ei halua vastuulleen sitä, että jos jotain onkin niin laittaa sen takia lähetteen keskussairaalaan niin asia katsotaan vielä siellä.

Jälkikäteen minulle on lastenkirurgi sanonut, että reisipoimujen kyttääminen lonkkien suhteen on vanhanaikaista eikä kerro lonkista mitään. Vauvojen jalat ovat kuulemma enemmän tai vähemmän makkaraiset, joten niillä ei ole merkitystä. Ja meidän tytön jaloissa oli lähes olematon ero ja sekin ero vielä viittasi ns. väärään lonkkaan eli se lonkka oli lopulta ihan terve mitä ensin kytättiin sen poimun takia.

Lähete lähti siis keskussairaalaan ja sinne menimme tytön ollessa noin 5kk. Paikalla oli lastenkirurgiksi erikoistuva mieslääkäri ja hän tutki lonkat ihan käsin ja totesi ettei löydä niistä mitään vikaa. Otteet oli jo aika paljon roisimmat mitä neuvolalääkärillä. Tai siis hurjannäköiset. Ei se tyttöä silti sattunut, mutta selvästi tutki eri tavalla mitä neuvolalääkäri. Kuitenkin tämä lääkäri sanoi, että laittaa vielä lähetteen ultraan.

Taas meni parisen viikkoa ja menin tytön kanssa ultraan. Siellä todettiin, että lonkkaluksaatiosta ei ole merkkiä, mutta toisen reisiluun pää oli hieman erikokoinen kuin toinen. Mutta sekään ei kuulemma merkitse mitään. Tämä lastenkirurgiksi erikoistuva lääkäri sanoi, että hän konsultoi vielä toista lastenkirurgia ja ilmoittavat minulle sitten mitä tehdään.

En enää muista selvisikö heti sillä käynnillä vai soitettiinko minulle, mutta päättivät sitten vielä ottaa röntgenkuvatkin tytöstä. Ja sinne siis mentiin taas. Kuvat otettiin ja minä jäin tytön kanssa odottelemaan polin puolelle, että päästään lääkärin vastaanotolle. Muistan sen päivän varmaan ikuisesti. Se oli perjantai 9.12. ja tyttö oli 5,5kk ikäinen. Joulu lähestymässä ja minä halusin vain koko jutun jo pois päiväjärjestyksestä. Sitten meidät kutsuttiin huoneeseen ja siellä oli lastenkirran ylilääkäri paikalla, vanhempi mieslääkäri siis. Hän oli hyvin töykeä ja tuijotteli niitä röntgenkuvia ja sanoi "selvä lonkkaluksaatio, otetaan vetohoitoon, sitten mahdollisesti leikkaus ja kipsihoitoa vuosi". Olin täysin äimistynyt. Minulle oli jo niin moneen kertaan sanottu, että lonkkaluksaatiota ei ole ja yhtäkkiä tytöllä olikin SELVÄ lonkkaluksaatio ja tuo kaikki muu siihen päälle vielä, vetohoidot ja kipsaukset jne.

Aloin kysellä aivan valtavasti. Lääkäri ei missään vaiheessa itse käsipelillä tutkinut tyttöä, teki päätöksen ihan röntgenkuvien perusteella. Lopulta lääkäri sanoi, että koska tytöllä on jo noinkin paljon ikää ja on perjantai niin ei tarvitse jäädä heti sisälle sairaalaan vaan voimme tullakin vasta maanantaina ja vetohoito alkaa silloin. Klo 7 käskettiin olla paikalla. Ja lopuksi sanat hoitajalle "jos sillä on vielä jotain kysyttävää niin menkää käytävään puhumaan". Olin hätäännykseni lisäksi vielä todella raivoissani siitä miten lääkäri kohteli minua. Hoitaja onneksi oli tosi ihana ja sai rauhoiteltua minua siinä käytävällä.

Koko viikonloppu meni sitten itkiessä, panikoidessa ja etsin ja etsin tietoa netistä ja koitin saada jostain jotain tukea asiaan. Tuntui ettei kukaan läheinenkään tajunnut tuskaani ja hätääni. Kaikkien mielestä kyseessä oli ihan pikkujuttu. Olin kuitenkin kuullut siellä sairaalassa sen lääkärin nimen, jonka oli tarkoitus olla maanantaina paikalla. Hän oli nuorempi naislääkäri, lastenkiruri hänkin siis ja tullut hiljattain kyseiseen sairaalaan toisesta sairaalasta. Netistä löysin myös yksityisen lääkäriaseman, jossa tällä naisella oli vastaanotto ja soitin sinne. Siellä puhelimessa ollut nainen kertoi minulle, että tällä lääkärillä on viimeisin tieto lonkkaluksaation hoidosta ja on varmasti pätevä. Ihmetteli minun saamaani kohtelua ja rauhoitteli, että maanantaina varmasti saan asiallisempaa palvelua. Tämä oli se toivo minkä avulla jaksoin sinne maanantaihin.

Maanantaina menimme keskussairaalalle tytön kanssa, mies lähti mukaani. Minä olin pakannut itsellei tavaraa yöpymistä varten ja esikoisen hoito oli järjestetty jotenkin. En enää edes muista miten. Olimme hyvissä ajoin paikalla ennen seitsemää ja meidän käskettiin odotella lääkäriä. Odotimme ja odotimme. Välillä kävi aina hoitaja sanomassa,että lääkäri tulee ihan kohta. Sitten meidän käskettiin mennä kanttiiniin kahville. Mutta senkään jälkeen ei lääkäriä näkynyt eikä kuulunut. Lopulta yhdeltätoista mies meni sanomaan, että me lähdemme kotiin ja hoidamme asian yksityisesti,kun täällä kerran vain seisotetaan odotustilassa ihmettelemässä. Sitten tuli hoitajiin vipinää ja lääkäri oli paikalla muutamassa minuutissa.

Lääkäri oli siis juuri tämä nainen,josta minulle oli kerrottu. Hän alkoi heti tutkia tytön lonkkia käsin ja kävi läpi kaikki paperit ja ultra- ja röntgenkuvat. Hän sanoi, että käsin ei tunnu mitään ja kuvissakaan ei ole mitään sellaista mistä voisi varmuudella sanoa yhtään mitään suuntaan tai toiseen. Lisäksi selitti, että sen ikäiseltä ei kannattaisi edes ottaa röntgenkuvaa, koska ne ei ole luotettavia. Kuulemma on niin paljon pelkkää rustoa vielä ja se ei näy kuvissa. Lääkäri oli sitten sitä mieltä, että tytölle laitetaan nukutuksessa (humautuksessa) sammakkokipsi ja otetaan magneettikuvat, jotka kertovat selkeästi sen lonkkien tilanteen.

Meidät lähetettiin siis kotiin ja olin valtavan huojentunut siitä, että asia tutkitaan nyt perusteellisesti ja minulle oli ekan kerran selitetty asioita oikein kunnolla.

Torstaina 16.12. menin tytön kanssa sitten taas sairaalalle ja hänelle laitettiin sammakkokipsi nukutuksessa. Jos kipsin laittaminen ei olisi onnistunut niin tytölle olisi pitänyt tehdä magneettikuvaus toisessa sairaalassa, jossa kuvaus on mahdollista tehdä nukutettuna. Mutta kipsi saatiin ja tässä on kuva tytöstä sairaalassa nukutuksen jälkeen.

Pääsimme kotiin ja pähkäilin kovasti mitä tytölle saa puettua päälle ja miten pitäisi olla. Kaikki piti opetella uudelleen. Peppua ei voinut pestä ja iho kärsi kuivaihoisella lapsella heti siitä kipsistä. Mikään ei mahtunut päälle, tyttö ei mahtunut vaunuihin eikä turvakaukaloon ja painoikin tuplaten enemmän. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain muutama päivä ja tiistaina 22.12. menimme sairaalaan magneettikuvaukseen.

Minulle oli sanottu, että kuvaus kestää ehkä noin vartin. Minä sain luvan mennä mukaan tytön kanssa sinne. Hän sai rauhoittavan lääkkeen suppona ja nukahti ja nukkui koko kuvauksen ajan. Mies odotteli huoneen ulkopuolella ja lääkärit tietysti olivat siinä omassa kopissaan seuraamassa kuvausta. Itselläni ei kelloa ollut eikä mitään hajua ajankulusta. Huonossa asennossa seisoin siinä ja silittelin tyttöä ja rukoilin mielessäni vain sitä, että kaikki olisi hyvin ja meidän ei tarvitsisi mennä mihinkään vetohoitoihin. Se oli ainut joululahja mitä silloin toivoin. Kuvaus taisi lopulta kestää jotain kolme varttia ellei jopa kauemmin. En muista sitäkään enää tarkkaan, mutta kesti siis selvästi kauemmin mitä aiemmin oli sanottu.

Lääkäri tuli luokseni ja sanoi heti, että kaikki on oikein hyvin. Se oli niin sanoinkuvaamattoman huojentava tieto. Sitten lääkäri selitti, että lonkka pysyy paikallaan eikä lähde sieltä pois. Ei ollut saanut sitä pois lonkkamaljasta silloin nukutuksessakaan, kun laittoi tytölle kipsin. Mutta lonkkamaljan toisella reunalla on silti pieni viiste. Lääkäri kertoi, että se ei luultavasti koskaan aiheuttaisi mitään haittaa tytölle,mutta koska se oli huomattu niin se myös hoidetaan. Ja hoitona on Von Rosen lasta 12 viikkoa.

Kipsi otettiin siis pois ja tytölle laitettiin lasta. Lastakin oli tosi pieni verrattuna siihen älyttömään kipsiin. Tyttö mahtui heti ihan helposti talvihaalariin mihin kipsin kanssa hänet piti melkein väkisin sulloa. Tämä lääkäri myös konsultoi toisesta sairaalasta lasten ortopedia/lastenkirurgia ja he olivat samaa mieltä tytön hoidosta.

Kävin kahden viikon välein tytön kanssa sairaalalla vaihtamassa lastan. Sunnuntaina sain ottaa lastan pois ja kylvettää tytön ja rasvata oikein kunnolla. Ne oli ihania päiviä. Sanoin niitä lastavapaapäiviksi. Maanantaina ajelin sairaalalle ja lasta laitettiin takaisin.

Tässä pari kuvaa tytöstä lastan kanssa ihan lastahoidon lopulla:

12 viikon jälkeen otettiin röntgenkuvat ja lääkäri sanoi, että homma on hoidettu. Sanoi vielä laittavansa kuvat sinne toiseen sairaalaan lääkärille, jota oli aiemminkin jo konsultoinut. Kertoi, että lonkassa oli edelleen ihan pieni viiste reunassa,mutta ne on kuulemma hyvin tavallisia juttuja näissä myöhäislonkkaluksaatio tapauksissa.

Pääsimme kotiin vihdoinkin ilman lastaa ja tyttö sai alkaa opetellemaan liikkumista. Viikossa tuli niin monta uutta taitoa ettei meinannut itsekään perässä pysyä. Tyttö oli 3kuukautta ollut hyvin paljon minun sylissäni kaiket ajat ja minä olin ainut, joka hoiti vaipanvaihdot ja pesut jne. Tyttö oli siis tosi kiinni minussa.

Olin sopinut, että käymme syksyllä kontrollissa sairaalalla, mutta sitten tapahtui taas tosi ikäviä juttuja. Samalla viikolla, kun tyttö pääsi lastasta niin miehelläni todettiin syöpä. Häneltä poistettiin perna ja oli toipilaana kotona, kun tämä lastenkirurgi soitti minulle. Hänelle oli tämä toinen lääkäri sanonut, että tytön lastahoito on onnistunut, mutta perästäpäin sieltä olikin yhtäkkiä ilmoitettu että pitäisiköhän asiaa sittenkin tutkia vielä lisää. Menin aivan sekaisin. Siinä oli jo ihan liikaa asioita,kun se miehen syöpä oli juuri todettu ja odottelimme syöpähoitojen alkamista. Päädyimme pyytämään mielipidettä muualta ja menimme eräälle yksityiselle lääkäriasemalle, josta olin löytänyt mukavan tuntuisen lastenkirurgin. Hän oli mies ja olin jutellut asiasta hänen kanssaan jo valmiiksi puhelimessa. Sain toimitettua tytön tiedot ja kuvat myös etukäteen hänelle.

Taas otettiin uudet röntgenkuvat ja lääkäri tutki käsin tytön lonkat. Ja kaikki oli hyvin. Lääkäri oli tosi mukava ja selitti taas tarkkaan asiat ja totesi, että voimme tulla uuteen kontrolliin sitten syksyllä.

Ja sinne siis menimmekin syksyllä ja kaikki oli taas hyvin, vaikka jännitin kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Tyttö osasi silloin sitten jo kävelläkin ja kävelystäkin näki, että kaikki on hyvin.

Kuopuksen odotusaikana ja vauvana ensimmäiset kuukaudet nämä jutut vaivasivat minua. Taustalla oli tietysti paljon pelkoa miehen sairastetun syövänkin takia ja senkin takia ehkä pelkäsin enemmän, että taas jotain kauheaa tapahtuu. Kyttäsin ja kyttäsin tytön lonkkia ja niitä makkaroita reisissä ja hermoilin aina, kun menimme neuvolaan. Pahimpia paikkoja oli ne 3kk-6kk neuvolat,kun tyttö oli samanikäinen kuin isosiskonsa silloin, kun luksaatio todettiin.

Toivottavasti tästä on jollekin edes jotain apua ja saa vertaistukea oman lonkkalapsensa hoidon kanssa. Itse sanoin kerran lääkärille, että sen takia tämä varmaan on yleisempää tytöillä, että ne on helpompi pukea lastan kanssa sukkiksiin ja mekkoihin. :) Toki en tiedä toimiiko sukkikset ja mekko kovin hyvin, jos kyseessä on vastasyntynyt mutta kun meidän tyttö oli lastahoidon aikaan 6kk-9kk niin ne oli ehdottomasti helpoimmat ja parhaimmat vaatteet lastan kanssa. Ja mekon kanssa sitä lastaa ei ulkopuoliset edes hoksanneet.

Hirveästi harmitti itseäni se ulkopuolisten tapa vähätellä asiaa. En olisi saanut kokea surua, tuskaa ja hätää asiasta joka on "pikkujuttu ja ihan helposti hoidettavissa". Hoidettavissa joo, mutta ei mielestäni ole mikään pikkujuttu silti ja aina se on iso juttu, jos omalla lapsella on jotain. Ja vaikuttaa moneen arkipäivän juttuun niin paljon, että vaikea sitä on ottaa ihan pikkujuttuna.

Mutta onneksi nykyisin osataan nämäkin hoitaa niin ei tarvitse aikuisena kärsiä sitten lonkkavaivoista hoitamattoman luksaation takia. :)

-Nanne-